Olin 11 kun sain ensimmäisen koirani, pienenpienen russelinpennun. Olin kinunnut koiraa jo pitkään ja taluttanut naapurin koiraa useamman vuoden. Sitten sain vihdoin ja viimein sen oman koiran josta olin niin ikionnellinen ja se oli maailman paras juttu mitä kuvitella saattoi. Se oli ihana pieni russelinpentu joka kokeili paikkaansa varsin tuntuvasti hampaillaan roikkuen ja tuhojaan tehden, mutta tyytyi sitten kuitenkin pitkän väännön jälkeen olemaan "vain se koira" perheessä. Terrierimäistä vääntöä siis arvojärjestyksestä. Yhdessä harrastimme agilityä ja kisasimme aina välillä, mutta ihan huvimielessä, kävimme koirakoulussa ja kokeilimme jälkeä ja vaikka mitä erilaisia puuhia. Olipa tuo reipas russeli välillä isäni mukana jopa hirvimetsällä : ) Se oli koira jollaisesta saattoi vain uneksia, tervepäinen ja fiksu ja mitä ihanin luonteeltaan <3 Vuodet vierivät ja 5 vuotiaana alkoi kummalliset kohtaukset jotka sitten selvisivät epilepsiaksi... Lääkkeillä kuitenkin jatkettiin ja elettiin normaalia elämää. Tällöin olin itse muuttanut pois kotoa omaan asuntoon ja pieni rakas russelini jäi vanhempieni hoiviin kun omakotitalossa oli tottunut asumaan. Siinä vaiheessa lopetimme agilitynkin ja elämä sai olla rauhallisempaa sairauden takia. Vuodet vierivät jälleen ja kohta vietettiinkin jo 10 vuotispäiviä... Pieniä kummallisia patteja alkoi ilmestyä poskiin, jotka lääkäri määritteli "luomiksi" tai hyvänlaatuisiksi kasvaimiksi ja ne annettiin olla. Pian tämän jälkeen alkoi tulla taas uudenlaisia oireita ja eläinlääkärissä todettiin vaivana tällä kertaa olevan sydämen vajaatoiminta. Sydänlääkkeet ja nesteenpoistolääkkeet sitten siihen epilepsialääkkeiden rinnalle ja taas jatkettiin leppoisaa eloa ja oloa : ) Kesät alkoivat ottaa voimille kun oli kuuma ja silloin näki, että ikä ja sairaudet painaa... Pattejakin alkoi pullahdella nisiin ja vatsan alueelle eikä enään vain ihoon vaan ihon alle. Kuitenkin aina huonon kauden jälkeen tuli hyvä kausi ja vanhus jaksoi taas painaa täysillä touhuten mökillä ja jahdaten myyriä. Nyt kuitenkin viimeisen vuoden on ollut vointi niin laidasta laitaan ja ollaan vain seurailtu vointia ja edetty koiran ehdoilla. Viimeisen kk aikana kaihi valtasi silmät ja näkökyky heikkeni radikaalisti, unettikin tavallista enemmän. Nyt sitten alkuviikosta alkoi raju oksentelu ja vointi laski kuin lehmän häntä. Äiti käytti rouvaa lääkärissä jälleen ja todettiin, että ehkä olisi aika laskea vanhus jo pilven päälle lepäilemään. Äiti kuitenkin otti vielä pahoivointilääkkeet mukaan ja odotti seuraavaa päivää josko vointi kohenisi. Soittelin äidin kanssa ja vakuutin siitä, että on armeliaampaa laskea se haudanlepoon ja vaivatkin loppuvat ja sen on hyvä olla. Seuraavana aamuna soitin taas kysyäkseni rakkaani vointia ja se ei todellakaan ollut hyvä eikä kohentunut eilisestä, joten pakotin äidin varaamaan lopetusajan jo samalle päivälle. Kohta äiti soittikin takaisin, että aika on varattu klo 13.45. Lähdin itse ennen puolta päivää ajelemaan äidilleni, jotta saan viettää vielä viimeiset hetket rakkaani kanssa. Siellä tuo rakas russelini seisoi silmät tyhjyyteen tuijottaen keittiönpöydän alla ja tutisi hissukseen. Silitin sitä ja juttelin sille, mutta ei se oikein reagoinut. Muutaman minuutin siinä oltuani se yhtäkkiä kääntyi ja tajusi, että olin tullut sen luo ja se viimeisen kerran minulle häntää heilutti ja tuli antamaan pienen pusun. Pusu oli niin voimaton sen tavalliseen tervehdykseen verrattuna, että olin siitä jo entistä vakuuttuneempi, että ratkaisu viedä se lopetettavaksi oli täysin oikea. Silittelin ja pidin rakastani hyvänä kunnes kello oli sen verran, että lähdimme ajelemaan kohti lääkäriä. Yhdessä äitini ja hänen miehensä kanssa olimme rakkaan rinnalla kun sille laitettiin piikit ja lopuksi kuunneltiin pientä sydäntä joka ei enää lyönyt. Kauniisti nukkui rakas russelini, ensimmäinen koirani ja parhain ystäväni nyt pilven reunalla vailla kipuja ja huolia.
Milly 17.6.1998 - 21.11.2012
Tyhjää, niin tyhjää vaikkei poismeno konkreettisesti omaan elämääni vaikuttanut kun emme enää samassa osoitteessa asuneet. Silti mietin vielä tänäänkin, 2 päivää myöhemmin kaikkia ihania muistoja ja touhuja joite yhdessä olemme touhunneet. Olen tyytyväinen, että koko teini-ikäni harrastin viikottain jotain koirajuttuja, koska luulen, että senkin takia olen elämässäni tehnyt niitä valintoja mitä koskaan olenkaan valinnut. En ole ajautunut huonoihin piireihin tai tehnyt kamalasti mitään tyhmyyksiä. Monesti olen ajatellut, että eläinharrastus on yksi parhaista ja terapeuttisimmista!
Raskauskin tässä sivussa etenee : D Tänään poksahtelee viikot 35+0. 3 viimeistä yötä on ollut yhtä tuskaa... Lonkat puutuu, pissattaa, närästää, neiti heräilee itkemään ja mies kuorsaa vieressä. Heräilen tunnin parin välein ja ravaan monta kertaa joko vessassa tai hakemassa närästyslääkettä tai millon mitäkin. Olen aamusta hetken pirteä, mutta väsy iskee melkein heti ja oon ihan väsynyt ja olo kuin zombilla. Jos tää loppuraskaus meinaa mennä näin niin halleluja, johan sitä on aivan kuolemanväsynyt jo siinä vaiheessa kun vauva syntyy ja pitäis sitä jaksaa hoitaa. Toivon, että tää kaikki on vaan tästä surusta ja siitä aiheutuneesta mielen synkkyydestä johtuvaa. Tosin mietin, että tänä yönä kokeeksi mies vois nukkua vaikka sohvalla tai vierashuoneessa, jottei se kuorsaaminen enää tuon kaiken muun lisäksi valvottais. Harmittaa vaan kun ei jaksa sitten neidin kanssa oikein mitään touhuta. Tänään sentään sain pyykkiä pestyä ja siivosin hiirulaiset ja koitin niitä tuossa ilokseni kuvailla, mutta ne on niiiiiiin nopeita ettei niistä meinaa saada kuvia sitten millään.
Nyt meen herättämään neidin ja ripustamaan viimeisen koneellisen pyykkiä kuivamaan... Äitini ja miehensä tulevat ehkä käymään ja lupasin lainata yhtä meidän koirista heille pariksi päivää kun siellä on niin hiljaista Millyn poismenon jälkeen. Jos se vähän edes piristäisi kun talo on hiljainen ja suru sydämmissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti